VUODEN AIKANA...

MINUN TARINANI:

Olin 15 vuotias kun tajusin, että mustahan muuten tulee isona laulaja. Mistä tämä oivallus kumpusi? No siitä, että mikään asia maailmassa ei tuonut minulle enemmän iloa, merkitystä, turvaa, mielenrauhaa ja jäätäviä kiksejä kuin musiikki ja sen mukana laulaminen ja tanssiminen. Musiikki oli minulle koko kehon valtaava kokemus flowtilasta, mikä tuntui maailman parhaalta. Varsinkin ympäristössä, missä ei tuettu yhteyteen, eikä tunteiden näyttämiseen vaan pyrittiin selviytymään.

Päädyin opiskelemaan musiikkia ammatikseni. Minun alkuperäinen käsitykseni laulajan ammatista oli se, että saan toteuttaa tuota luovaa flowtilaa päivästä toiseen, olla kanava, synnyttää lauluja omassa taiteilijan kuplassani. Mutta. Opintojen ja koulun käsitys tuntui olevan eri.

Minulle syötettiin opiskelijavuosien varrella ajatus kilpaillusta alasta ja siitä mihin kaikkeen minun pitää muokkaantua, että pärjään ja selviydyn alalla. Miten minun tulee tuoda itseäni esille, oppia aivan kaikki laulutekniikasta, mielistellä tuottajia, levy-yhtiöiden setiä ja kanssamuusikoita sekä yleisöäni. Miten minun kuuluu mukautua ja miellyttää ja kehittää itseäni alan ”tarpeita” vastaavaksi.

 Vuosia ja vuosia jahtasin unelmaa artistiuudesta, joka ei kuin pieneltä osin vastannut sitä unelmaani, mitä minä olin muusikon uraltani odottanut. Tämä ajoi minut lopulta fyysisesti ja henkisesti jamaan, missä kärsin päivittäin migreeneistä, koska minun hermosto ei kestänyt sitä kuormaa joka lisääntyi sen mukaan kun maineeni kuitenkin kasvoi ja urani eteni. Voice of finland, paljon keikkoja, fyysistä matkustamista, huonoja yöunia, kyllä sää tiiät keikkaelämä.

Päälle vielä äärettömän kova emotionaalisesta traumasta johtuva perfektionismi, joka ajoi minua koko ajan ymmärtämään aivan KAIKEN laulutekniikasta. Opiskelin itseäni loputtomiin ja vaadin itseältäni paljon. Kuinka monet kerrat raahauduin migreenin kourista, pöntön vierestä oksentamasta laittamaan meikit ja hymyn naamalle ja raahauduin lavalle.

 Tämä kaikki eskaloitui niin pahasti, että minun oli vaan PAKKO alkaa tekemään ratkaisuja. Ura ei voinut jatkua jos se vei minulta terveyden. Valitsin mielenrauhan ja fyysisen terveyden. Uskon, että moni artisti joutuu jossain kohtaa tekemään tämän valinnan. Kumpi on tärkeämpää missio vai mielenrauha, cheekin sanoin.

Palasin kotikonnuille pohjoiseen, maitojunalla varmaan moni sanoisi. Ammatillinen itsemurha monet huusi perään. Eihän siellä pohjoisessa ole verkostoja ja sceneä. Kaikkihan on täällä helsingissä. Inga, mieti nyt vielä. Sää oot niin lahjakas, sää oot maailma tähti. Sun pitää vaan jaksaa vielä. Mutta mää halusin valita ITSENI.

Päädyin tekemään toista onneksi itselleni rakasta ammattia, opettamista. Valmensin vuosia tulevia ja nykyisiä laulajatähtiä konservatoriossa kunnes päätin kokeilla siipiäni yrittäjänä. Hermosto- ja artistivalmentajana. 

Päädyin tutustumaan TraumaNeuro metodiin ja sitä kautta tutustuin hermostoon ja hermoston tuottamaan energiaan, joka mullisti minun maailmani niin voimakkaasti että tässä sitä nyt ollaan. Opin miten supistunut selviytymisenergia meidän hermoston kudoksissa vaikuttaa meidän hengitykseen, instrumenttiin, ilmaisuun. Hyppäsin yrittäjksi, jotta voin auttaa ihmisiä yleisesti traumavapaiksi, mutta pohjakoulutukseni ja kokemukseni huomioiden niin tietenkin myös laulajille, joten tämä, tämä uraa uurtava koulutus on nyt viimein totta!

Nyt olen kultivoinut hermostoni kantokykyä ja luonut niin pysyvän turvan tilan kehooni että aivan naurattaa kuinka nautinnollista esiintyminen nykyään on. Lava on turvallinen paikka, ihmiset joille esiinnyn ovat turvallisia eikä traumatriggerit aktivoidu odotuksista, katseista, high notesta tai ns. virheistä tms.

VASTA yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen artistitrauma alkoi valkenemaan minulle.. Yrittäjänä olen halunnut tuoda kaikille ihmisille tietoutta hermoston parantamisen mahdollisuuksista sekä opettaa laulajia ja artisteja. Kunnes tajusin viimein asiakkaideni kautta lähteä yhdistämään nämä kaksi maailmaa. Trauman muuntamisen artistina.

Cheekin kirja - Missio vai mielenrauha sekä PMMP dokkari avasi minun traumani hanat.. itkin kirjan ja dokkarin tahdissa omaa menetettyä uraani, kaikkea sitä mihin minulla nuorena olisi ollut mahdollisuus, jos vaan.. olisin HALUNNUT enemmän. Ollut vahvempi. Ollut hurjempi, vallankumouksellisempi, miellyttänyt enemmän ja katsonut sopimatonta käytöstä läpi sormien. Jos olisin luopunut itsestäni. Jos vaan olisin kärsinyt enemmän.

EI HERRANJUMALA!! EI. EI. EI.

Kaikesta tästä mää olen alitajuisesti SYYTTÄNYT ITSEÄNI KAIKKI NÄMÄ VUODET.

Tää meidän ala kärsii kollektiivisesta traumasta ja tällä alalla työskentelee paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä traumaa ja ennen kaikkia HYÖTYVÄT SIITÄ.

Joten meidän itsemme luovan alan ammattilaisina tulee ymmärtää tämä trauma, jotta voit edetä urallasi luottaen VAHVASTI itseesi.

Mun missio on muuntaa meitä artisteja vahvoiksi, jotta me muunnetaan tämä kieroutunut ala. Mutta ei sillä lailla toksisen vahvoiksi vaan pehmeän ja terveen vahvoiksi. Se on mahdollista.